Loma on lopuillaan ja huomenna häämöttää arki.
Luojan kiitos vain yksi viikko bussilla ravaamista ja sitten se on ohi, ainakin viideksi viikoksi...
Oon kamalan stressaantunu koko ajan, sekä koko loma on ollut yhtä painajaista, toivoisin että voisin herätä ja huomata kaiken olevan unta, mutta niin ei tule tapahtumaan.
Loman aikana tapahtui asioita, jotka oikeesti muuttaa mun koko tulevaisuuden. Musta on ihana tietää että mun poikaystävä tukee mua ja rakastaa mua kaikesta huolimatta, eikä ole hylkäämässä mua mun vikojen takia, päinvastoin loman aikana meijän välit on lähentyny ja kykenen olemaan aivan rento hänen seurassaa.
Mä haluaisin kuulla tasan yhden lauseen ja se menee näin: "Mulla on ikävä, voitaisiinko nähdä?" tota lausetta mä olen odottanut syksystä asti, keltään en oo sitä kuullut vaikka kuinka haluaisin, mä en vaan itse jaksa koska en tiedä kuka haluaa nähdä mua, onko kellään edes ikävä mua? Tai kuka jaksaa sitä, että mulla ei ole kaikki hyvin. Niin ja te jotka nyt luette tätä ja ajattelette että tää on sellasta teiniangstia niin paskat, mun elämä on aika helvettiä poikaystävästä huolimatta. Mutta en mä halua niistä asioista kertoa puhelimen avulla, ne on asioita joista mä itken.
Olisi ihanaa nähdä ystäviä ja tietää etten joudu jäämään yksin, vaikka jos joskus erottaisiinkin kullan kanssa. Mä en halua jäädä yksin, mä en voi, sitä mä en enää kestäis. En mä tarvitsisi välttämättä vastauksia, mä haluan että joku kuuntelee ja halaa ja on siinä vieressä kertomassa että tästä selvitään yhdessä, juu kyllä mä olen ton kuullut mutta mä haluan kuulla sen ystävältä,
koska poikia tulee ja menee, ystävät on pysyvii
Tai sillai mä luulin sen olevan ja toivonkin että niin se on. Tiedän myös sen, ettei kaikki kestäis kuulla sitä totuutta mitä tapahtuu, se oli kullallekkin suuri pala, jota hän ei ensin kyennyt käsittämään eikä vieläkään halua kunnolla sitä todeksi uskoa, samoin äiti. Se kielsi sitä vahvasti mutta hyväksyi lopulta ja myönsi ettei vaan ole halunnut myöntää sitä itselleen.
Mä tarviin jonkun jolle puhua, mä en halua tulla täysin hulluksi, mä en halua itkeä enää yhtään enempää, mä haluan elää onnellisena kun siihen kerrankin on pieni mahdollisuus! Mutta jos musta tuntuu tältä ja joudun miettimään asioita yksin, sekoan pian lopullisesti näitten ajatusten keskelle.
Mun mielessä pyörii muutama kysymys, on pyörinyt jo tiistaista asti ja siitä asti en ole muuta tehnytkään kuin itkenyt.
Miksi minä?
Mitä tapahtuu?
Mihin mä joudun?
Mikä mulla on?
ps. anteeksi sekava teksti, mutta sekavat on ajatuksetkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti